Viime päivinä vanhempia on puhuttanut Helsingin Sanomissa julkaistu Jyri Engeströmin haastattelu. Kaliforniassa asuva it-yrittäjä ja yksi Jaikun perustajista varoittaa digitaalitekniikan ylivallasta niin lasten kuin aikuistenkin elämässä. Engeströmin mielestä lapset eivät tarvitse pelejä ja koodaamista vaan satuja ja retkeilyä. Ja tottahan se on, olemme ulkoistaneet vanhemmuuden koneille. Emme enää leiki lastemme kanssa, lue heille satuja, vaan annamme tabletin kouraan. Mutta onko vika silloin ic-tekniikassa vai työelämässä, joka uuvuttaa vanhemmat niin, ettei heillä ole enää aikaa lapsilleen.

Tabletti ei ole sen parempi lapsenvahti kuin pari vuosikymmentä sitten paheksuttu videonauhuri.

Engeström sortuu kuitenkin samaan kuin ic-teknologian merkitystä opetuksessa korostavat digifiilit. Hän nostaa teknologian jalustalle: tietotekniikan pahassa sekä kirjat ja kynän ja paperin hyvässä. Teknologia on kuitenkin vain väline. Ratkaisevaa on se, mitä sillä tehdään. Esimerkiksi lasten kanssa voi myös pelata yhdessä, viettää laatuaikaa tietokoneen ääressä.

Itseäni huvitti Engeströmin kaiholla muistelema opettaja, joka luki Taru Sormusten Herrasta –trilogian oppilailleen ääneen. Itseltäni vanhemmat joutuivat takavarikoimaan koko trilogian, koska luin liikaa, ja lukeminen alkoi häiritä koulunkäyntiä. Läksyt jäivät tekemättä ja yöunet lyhenivät. Ongelmia oli myös mm. Mika Waltarin ja Isaac Asimovin tuotannon kanssa.

Ehkä tässä on viisaan vanhemmuuden ydin ajasta ja teknologiasta riippumatta: Liika on liikaa, on sitten kyse peleistä, älypuhelimista, kirjoista tai viulunsoitosta. Jos lapsen elämään ei mahdu enää mitään muuta kuin taitoluistelutreenejä tai koodausta, vanhempien on syytä puuttua tilanteeseen.

Toisaalta on hyvä muistaa, millaiseen maailmaan me lapsiamme kasvatamme. Lapset elävät joka tapauksessa tulevaisuudessa, siksi myös koulun ja vanhempien on oltava siellä.

Nimenomaan tässä olen Engeströmin kanssa eri linjoilla. Engeström on huolissaan ic-teknologian vaikutuksista lapsiin, mutta jos lapset eivät opi ymmärtämään ja hallitsemaan teknologiaa, teknologia hallitsee heitä. Siihen tarvitaan kasvatusta, mediakasvatusta, medialuku- ja –kirjoitustaitoja, sosiaalista pääomaa, algoritmista ajattelua. Niitä ei kukaan opi itsestään!

Me kuvittelemme ic-teknologian kehityksen saavuttaneen huippunsa, mutta todellisuudessa se vain kiihtyy, ja sitä mukaa myös digitalisaation merkitys yhteiskunnassa kasvaa. Engeströmin kritisoimat pelit ja tabletit ovat nykylapsien aikuisuudessa yhtä hellyttäviä museoesineitä kuin 1970-luvun pöytälaskin tänä päivänä.

Kuten Arthur C. Clarke totesi jo vuonna 1973, riittävän kehittynyttä teknologiaa on mahdotonta erottaa magiasta. Jos me emme anna lapsillemme valmiuksia ymmärtää digitaalista maailmaa, tuloksena on ”Tylypahka-yhteiskunta”, jossa suurin osa ihmisistä ei enää tiedä miten robottiautoille ja älytaloille lausutut ”loitsut” toimivat.