Ukrainan kriisi syvenee ja mutkistuu. Venäjä on miehittänyt Ukrainalle kuuluvan Krimin niemimaan, ja Venäjän duuma on valtuuttanut armeijan käytön koko Ukrainassa. Ukrainassa on käynnissä armeijan liikekannallepano. Yksikin väsyneen sotilaan etusormen kramppaus voi laukaista sodan Euroopan sydämessä.

Samalla on käynyt ilmeiseksi, että Euroopan Unionin mielipiteitä ei kuunnella, ei vaikka mielenosoitukset alkoivat nimenomaan siitä, kun Ukrainan sittemmin maasta paennut presidentti hylkäsi EU:n kanssa valmiiksi neuvotellun vapaakauppa- ja yhteistyösopimuksen.

Rauhan Eurooppaan turvaamaan perustetulla Euroopan Unionilla ei ole hampaita. Sen ainoa voima on raha, ja sitä Ukrainalle on jo luvattu. Mutta jos Venäjä päättää marssia Krimiltä Ukrainaan, EU ei voi muuta kuin paheksua tapahtunutta. Paheksua, rahoittaa Ukrainan jälleenrakentamista ja ottaa vastaan uutta hallintoa pakenevia pakolaisia.

Tai sitten huudetaan taas kerran Obamaa apuun. Loputtomiin ei Yhdysvaltojen varaan kannata kuitenkaan laskea, sillä amerikkalaisia ei Eurooppa enää kiinnosta. Amerikkalaiskenraalien katse on jo kääntynyt Atlantilta Tyynelle Merelle.

EU tarvitsee yhteisen uskottavan ulko- ja turvallisuuspolitiikan, ja sen vaatimat päätöksentekomekanismit ja työkalut.

Euroopan turvallisuuspoliittisen yhteistyön rakentaminen on jo itse asiassa pitkällä. Esimerkiksi Suomessa EU:n nopean toiminnan joukoiksi kutsuttujen yksiköiden nimi on englanniksi EU battlegroup, mikä antaa niiden luonteesta hieman eri kuvan.

Yhteensä näitä EU:n ministerineuvoston alaisuudessa toimivia 1500-2500 sotilaan vahvuisia joukko-osastoja on 18, joista kaksi on aina vuorollaan välittömässä taisteluvalmiudessa. Kyse ei siis ole mistään kovin suuresta armeijasta, mutta harva tulee ajatelleeksi, että EU:lla on ylipäätään minkäänlaista sotilaallista ulottuvuutta.

Silti, puolustusbudjeteilla laskettuna Euroopan Unioni on sotilaallinen supervalta. Unionin jäsenet käyttivät Siprin (Stockholm International Peace Research Institute) lukujen mukaan vuonna 2012 puolustusmenoihin noin 198 miljardia euroa, kun Euroopan Unionin koko vuosibudjetti on noin 150 miljardia euroa. Samaan aikaan esimerkiksi Kiinan puolustusmenot olivat 120 miljardia, Yhdysvaltojen 494 miljardia euroa ja Venäjän 65,5 miljardia euroa.

Mitä vastinetta eurooppalaiset saavat liki 200 miljardille veroeurolle? Eivät ainakaan sotilaallista toimintakykyä.

Kun Jugoslavian hajoamissodat 20 vuotta sitten muuttuivat kansanmurhaksi ja etniseksi puhdistukseksi, Eurooppa saattoi vain katsella vierestä, ja pyytää Yhdysvaltoja tulemaan apuun. Kun YK:n vuonna 2011 valtuutti Libyan sisällissotaan puuttumisen, vetovastuu oli jälleen Yhdysvalloilla, vaikka Libya on Euroopan takapihalla.

Käytännössä vain Iso-Britannia ja Ranska pystyvät ilman Yhdysvaltojen apua edes pieneen sotilasoperaatioon oman maansa rajojen ulkopuolella, eivätkä nekään pysty toimimaan kovin kaukana kotoa. Euroopalta puuttuu kyky joukkojen pitkiin ilmakuljetuksiin, täsmäaseiden vaatimaan paikannukseen ja sateliittitiedusteluun. Omat taistelulennokitkin ovat vasta kehitteillä.

Ei ihme, että pian Jugoslavian hajoamissotien jälkeen keskiraskaan Airbus A400M -kuljetuskoneen kehitystyö sai vauhtia, ja vuonna 2012 Euroopan armeijat tilasivat niitä 212 kappaletta.

Myös Suomen ilmavoimat ovat lisänneet ilmakuljetuskapasiteettiaan hankkimalla kaksi 75 sotilasta 1300 km päähän kuljettavaa EADS CASA C-295 -kuljetuskonetta sekä olemalla mukana 12 maan liittoumassa, joka operoi kolmea 134 sotilasta jopa 10.000 km matkan kuljettamaan kykenevää C-17 Globemaster III -kuljetuskonetta. Johonkin Islannin ilmavalvontaharjoitukseen verrattuna tästä yhteistyöstä puhutaan Suomessa yllättävän vähän.

Ei ihme, että Euroopan rakenteilla olevaan ja Suomen osaltaan rahoittamaan Galileo-sateliittipaikannusjärjestelmään lisättiin sotilaskäyttöön soveltuva suojattu palvelu. Nykyisin kyseistä palvelua esittelevä materiaali kuvitetaan paloautojen ja poliisien kuvilla, mutta aluksi palvelun käyttöä esiteltiin nimenomaan asejärjestelmillä täsmäpommeista maihinnousualuksiin.

Varsinaisia tiedustelusateliitteja Euroopalla ei ole, mutta en hämmästyisi, jos Euroopan avaruusjärjestö ESAn sää- ja kaukartoitussatelliittien Krimin alueelta ottamia kuvia tutkittaisiin tällä hetkellä tarkasti Euroopan armeijoiden esikunnissa.

Euroopassa siis tehdään puolustusyhteistyötä, ja Suomi on siinä mukana. Hyvä niin! Mutta kuka tätä yhteistyötä johtaa? Kuka tekee siihen osallistumisesta päätökset eri maissa?

Päätökset esimerkiksi Strategic Airlift Capability -yhteistyöstä tai Galileon suojatusta palvelusta tai Islannin ilmavalvontaharjoituksesta tai … eivät ole syntyneet neitseellisesti.

Euroopan puolustuspolitiikka on liian tärkeä asia hoidettavaksi salassa suljettujen ovien takana. Jos eurooppalaisten halutaan sitoutuvan tiivistyvään puolustusyhteistyöhön, siitä on uskallettava keskustella julkisesti.

Joka tapauksessa eurooppalaiset ansaitsevat enemmän vastinetta Euroopan puolustukseen vuosittain käytetylle 200 miljardille eurolle.