(Helsingin Sanomat 30.7.2012) Hyvinvoinnin kannalta avainasemassa ovat harrastukset eli se, minkä itse kokee mielekkääksi toiminnaksi työajan ulkopuolella. Vapaa-ajasta nauttimista ei pitäisi nähdä pelkästään töissä käyvän etuoikeutena vaan koko yhteiskuntaa hyödyntävänä voimavarana.

Toisen harrastus on samalla toisen liiketoiminta, ja harrastus voi kehittää ominaisuuksia, joista voi olla hyötyä työelämässä.

Joidenkin ihmisten harrastuksista tulee ajan myötä heidän pääasiallinen elinkeinonsa. Yhdelle se on jalkapallon pelaaminen, toiselle jalkapallon seuraaminen. Jollekulle se on elokuvan tekeminen kun taas toisille elokuvissa käyminen.

Idea on se, että ihmiset käyttävät valtavasti aikaa ja rahaa toteuttaakseen omia pieniä mielihalujaan sekä tuottavana että vastaanottavana osapuolena, jotka määritelmällisesti ovat työelämän ulkopuolella mutta kuitenkin kansantaloudellisesti merkittäviä.

Degrowth-liikkeestä käydyssä keskustelussa vapaa-ehtoinen työajan lyhentäminen on ollut yksi pääteemoista. Ajatuksena on, että aikaa jäisi enemmän taiteeseen, kulttuuriin ja perheeseen, eli onnellisuuden vaalimiseen. Mutta asialla on toinenkin puoli. Entä jos työpäivän lyhentäminen aikaansaisikin lisää talouskasvua?

Tämä ei ole täysin mahdotonta monesta syystä. Ihmiset jaksaisivat olla keskittyneempiä työssä. He voisivat kehittää omia henkilökohtaisia taitojaan, jotka lisäisivät kulttuurista pääomaa. Heille jäisi enemmän aikaa olla perheiden ja ystävien kanssa, mikä lisäisi sosiaalista pääomaa.

Harrastustoiminnan kautta uudet paikkakuntalaiset, niin ulkomailta kuin sisämaastakin tulevat, saataisiin helposti integroitumaan, verkostoitumaan ja sitä kautta myös työllistymään tarvittaessa. Kun työaika lyhenisi, työvoiman kysyntä kasvaisi. Erinäisille kulttuuritapahtumille saataisiin luotua myös suuremmat kulttuurinkulutusmarkkinat, koska ihmisillä olisi enemmän aikaa ja energiaa niihin osallistumiseen.

Kuntien tehtäviin kuuluu luoda harrastustoiminnalle otollinen infrastruktuuri. Kun rakennetaan asuintaloja, pitää myös varmistaa, että alueella on urheilukenttiä, tilat ravintoloille ja kahviloille terasseineen, kulttuuripajoja ja esiintymistiloja, museoita, puistoja erilaisten tapahtumien järjestämiselle ja niin edelleen.

Näitä kaikkia tarvittaisiin mahdollisimman lähelle ihmisiä siten, että ne olisivat helpommin löydettävissä eivätkä ainoastaan sullottuina kauppakeskuksiin. Pääkaupunkiseudullakaan kulttuuritapahtumat eivät aina ole heti kulman takana. Siksi on ymmärrettävää, että on lähes ylivoimaista käydä spontaanisti teatterissa tai konsertissa marraskuisena räntäiltana raskaan työpäivän jälkeen.

Tätä kynnystä voisi madaltaa kehittämällä kaupunginosista itsenäisiä elinvoimaisia kulttuurikeskuksia? Miksi esimerkiksi Espoolla on kulttuurikeskus vain Tapiolasta? Kulttuurikeskuksia tarvittaisiin myös Espoonlahteen, Espoon keskukseen ja Matinkylä-Olariin.

Kunnallisella tasolla tarvitaan siis lisäpanostusta paikallisen harrastustoiminnan elävöittämiseen. Siinä on yksi mahdollinen taloudellisen kasvun ja kestävän kehityksen moottori. Harrastukset piristävät kaupunkilaiskulttuuria, vahvistavat terveyttä ja toimivat ovena paikalliseen yhteisöön.

Joskus kuulee lausuntoja kadotetusta talkoohengestä. Ei se ole mihinkään kadonnut. Se löytyy vapaa-ajan harrastustoiminnasta.

Henrik Forsberg, filosofian maisteri
Espoo