Maailmalla kaupunkien kaduilla tulee usein vastaan kylttejä, joissa kerrotaan kaupungin ja rakennusten historiasta. Kyltit palvelevat paitsi turisteja myös paikallisia asukkaita, joille oma lähihistoria on usein vieras. Suomen toiseksi suurin kaupunki Espoo on hyvä esimerkki paikallisen historian katoamisesta. Espoota pidetään lähiöryppäänä, jolla ei ole omaa historiaa. Käsitys ei voisi olla enemmän väärä. Me emme vain tiedä mitä kaikkea Espoon historia pitää sisällään.

Ja mitä ei tunne, sitä ei osaa arvostaa ja säilyttää tuleville sukupolville.

Vilkaisu paikkatietoikkunan muinaismuistokarttaan paljastaa, että Espoo on täynnä historiallisesti merkittäviä kohteita kivikautisista röykkiöistä toisen maailmansodan tykkiasemiin asti.

Jo omasta kotikaupunginosasta löytyi useita kohteita, joista en ollut aiemmin kuullutkaan. Iltakävelyohjelma meni uusiksi.

Kaupunki voisi ottaa urakaksi kartoittaa mielenkiintoisimmat kohteet ja tarinat yhdessä kaupunginosayhdistysten kanssa. Museoviraston tietokanta on hyvä pohja, mutta kaipaa höysteeksi muistoja ja tarinoita. Itse toivoisin tietoa esimerkiksi Pietari Suuren merilinnoitusta rakentaneista kiinalaisista. Missä he asuivat, miten he elivät?

Tulokset voitaisiin koota verkkoon ja mielenkiintoisimpiin paikkoihin voitaisiin pystyttää perinteiset opaskyltit. QR-koodi opastaulussa antaisi lisätietoja älypuhelimen käyttäjille. Opaskylttinsä ansaitsisivat esimerkiksi Kuninkaantie, Pietari Suuren merilinnoituksen tuliasemat Ruukinrannassa, Espoon keskuksen terveyskylpylä, Albergan kartanon ruutanalammikot 1700-luvulta, Tapiolan keskustassa sijainnut Björnvikin kylä 1500-luvulta sekä Rantaraitin varrella olevat kiviröykkiöt Nuottaniemessä, Kaitaalla ja Laurinlahdessa.

Myös Espoon lähihistoriassa on mielenkiintoisia kohteita, jotka eivät ole vielä ehtineet Museoviraston rekistereihin. Esimerkiksi Tapiola, Otaniemen kampus ja Espoon surullisenkuuluisa kaupungintalo ansaitsisivat omat, kohteiden historiasta kertovat opastaulunsa.