(Helsingin Sanomat 7.3.2011) Kirkkovaalit ovat takana ja keskustelu on hiljentynyt. Minkälainen arki koittaa seurakunnissa? Vaaleissa menestyneet ottavat paikkansa luottamustehtävissään, mutta mikä muuttuu ja mitä voidaan muuttaa? Sari RomanLagerspetz toi esille (HS Sunnuntaidebatti 27. 2.) ristiriidat ja vaikeudet, jotka ovat edessä.

Huolimatta mediassa käydystä keskustelusta ovat demokratian mahdollisuudet kirkon rakenteissa vaatimattomat. Vaikutusvaltaisten herätysliikkeiden sisälle on vaikea päästä. Toivo on edelleen yhteiskunnallisessa keskustelussa.

Kuten Roman-Lagerspetz toteaa, vaikeita asioita hyssytellään, ja keskustelun ydin siirretään suvaitsevaisuuden katon alle. Näin tullaan usein sallineeksi syrjintä. Jos yhteisöjen edustajat seurakuntaneuvostoissa ja kirkkovaltuustoissa heräävät yhteiskunnalliseen todellisuuteen, heidän taustavoimansa voivat myös nähdä syrjinnän ja erottelun, jota herätysliikkeiden hiljaisuudessa tapahtuu.

Kirkossa käytetään valtaa, vaikka sitä ei huomaa. Asiaan on niin totuttu ja se on niin tuttu, että se jää huomaamatta.

Suvaitsevuudesta, joka sallii monissa kirkon helmoissa elävissä yhteisöissä tapahtuneet ihmisarvon loukkaukset, tulee käyttämänsä käsitteen irvikuva. Kirkon luottamuselimissä toimineena uskallan sanoa, että vaikka olisi kuinka kaunopuheinen, tarvitaan myös rakenteet uuden ajattelun ja asennemaailman eteenpäin viemiseksi.

Pikaista muutosta tarvitaan myös ruohonjuuritasolla. Seurakuntaneuvostossa esittelijänä ja puheenjohtajana on sama henkilö. Demokraattisessa päätöksenteossa näin ei voi olla.

Kansankirkko, joka verottaa kansalaisiaan, ei voi ohittaa perustavaa laatua olevia yhdenvertaisuuskysymyksiä. Valtavirta on jo toista mieltä, mutta kirkko laahaa jäljessä.