Tänä vuonna Helsinki Priden teemana ovat esikuvat. Prideissä juhlitaan tänä vuonna ”heitä, jotka ovat kulkeneet vaikean polun ensimmäisenä, heitä jotka käyttävät asemaansa nostaakseen muita, ja heitä, jotka auttavat meitä vaikeissakin tilanteissa jatkamaan”.
Espoossa ei tänäkään, kuten ei aiempina vuosina, osoiteta tukea seksuaali- ja sukupuolivähemmistöille nostamalla sateenkaarilippuja salkoon. Suomen toiseksi suurin kaupunki ei ole valmis kulkemaan – ei enää edes vaikeaa tietä – vaan ihan vain samaa tietä muiden kanssa. Mikä surullisinta – Espoo ei ole valmis tukemaan omia LGBTQ+ asukkaitaan.
Pride-liputus on keino myöntää, ettei vähemmistöjen asema ole ollut hyvä, mutta olemme valmiita kehittymään ja oppimaan. Pride-lippu lipputangossa ei vie pois kipua oikeuksista, joita ei ennen ollut. Se ei vie pois koettua syrjintää tai menetettyjä perhesiteitä. Se on kuitenkin julkinen anteeksipyyntö menneestä, julkinen toivo paremmasta ja julkinen tuenosoitus niille nuorille, jotka pohtivat omaa seksuaali- tai sukupuoli-identiteettiään. Ja se viesti on: sinä riität. Sinä olet hyvä juuri sellaisena kuin olet. Ihanaa että olet. Eikö tämän pitäisi olla viesti meille kaikille?
Rohkeaksi edelläkävijäksi Espoota ei voi enää kutsua, mutta sen tulisi pyrkiä olemaan vähintäänkin ”heitä, jotka auttavat meitä vaikeissakin tilanteissa jatkamaan”. Espoon kaupungin tulee tarttua välittömästi toimeen seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen aseman konkreettiseksi parantamiseksi. Vain niin Espoon kaltainen itseään avoimena ja kehittyvänä pitävä kaupunki voi lunastaa lupauksensa. Vain konkreettiset teot ovat symbolisia suurempia.
LGBTQ+ nuorista 45 % kokee kotonaan henkistä- ja kolmasosa fyysistä väkivaltaa. Vuonna 2020 Espoossakin kasvaa kokonainen sukupolvi nuoria, joista liki puolet kohtaa kotonaan väkivaltaa. Siis omassa kodissaan omilta läheisiltään. Nämä nuoret tarvitsevat symbolisten tekojen lisäksi konkreettisia tekoja.
Espoon kaupungin on tarjottava näille nuorille turvallisia kohtaamisia heidän identiteettiään kunnioittavien aikuisten kanssa. Jotta tämä toteutuisi, on Espoon kaupungin koulutettava henkilöstöään säännöllisin väliajoin LGBTQ+ asioista. Positiivisten kohtaamisten lisäksi nämä nuoret tarvitsevat myös pidempiaikaista keskusteluapua väkivallan käsittelemiseen ja turvallisuudentunteen rakentamiseen.
Sateenkaarinuoret ansaitsevat saada tilaa, näkyvyyttä, ja oman äänensä kuuluviin niin kouluissa kuin harrastuksissa siinä missä kaikki muutkin nuoret. LGBTQ+ aiheiden ympärillä oleva vaikenemisen kulttuuri kouluissa ja harrastuksissa on purettava niin, että jokainen nuori saa rauhan kasvaa sellaiseksi kuin on.
Kaupungin tulee varmistaa, että koulujen tasa-arvo- ja yhdenvertaisuussuunnitelmista löytyy selvitys siitä, miten sateenkaariteemoja käsitellään ja mahdolliseen syrjintään tai kiusaamiseen puututaan. Kouluihin tarvitaan turvallisemman tilan periaatteita ja sateenkaarisanaston väärinkäyttöön puuttumista. LGBTQ+ näkökulmien tulisi olla osana opiskeltavia sisältöjä siten, etteivät ne jää ainoastaan yksittäisiksi maininnoiksi. Espooseen tarvitaan LGBTQ+ ystävällisiä nuorisotiloja, kouluihin unisex-vessoja ja sateenkaarevaa kirjallisuutta niin kouluihin kuin kirjastoihinkin.
Sateenkaarinuoret tarvitsevat liittolaisopettajia ja nuorisotyöntekijöitä, jotka näkevät heidät. Liittolaisten lisäksi he tarvitsevat opettajia ja nuorisotyöntekijöitä, jotka saavat ja uskaltavat olla työyhteisöissään avoimesti omia itsejään. Sateenkaarinuoret kaipaavat roolimalleja. Kyse on kokonaisesta uudesta sukupolvesta. Nostakaa ne liput jo salkoon!
Verna Finström
sateenkaariperheen äiti
varavaltuutettu, kulttuurilautakunnan varapuheenjohtaja