Ukrainan kriisi on paljastanut Suomen NATO-intoilijoiden olleen oikeassa. Suomi ei voi loputtomiin seistä NATOn porstuassa ja luottaa siihen, että kyllä NATO ottaa Suomen jäsenekseen ja Yhdysvallat tulee apuun heti kun Suomi kokee olonsa uhatuksi ja hakee jäsenyyttä.

Päinvastoin, Yhdysvalloissa Ukrainalle tarjotaan pelastukseksi Suomen mallia eli pidättäytymistä kaikesta Venäjän uhkaavaksi kokemasta sotilaallisesta yhteistyöstä. Ja Suomen malli koskee tietysti myös Suomea.

Suomen NATO-hakemus tulkittaisiin Venäjällä provokaatioksi, ja reaktio olisi sen mukainen. Yhdysvallat tuskin haluaisi tulehduttaa välejään Venäjään pienen Suomen vuoksi. Myös NATOn jäseneksi pyrkinyt pieni Georgia jätettiin yksin, kun Venäjä elokuussa 2008 otti sotilaallisesti kantaa Georgian asioihin.

Itse asiassa vanhoja etupiirejään haikaileva Nyky-Venäjä tuskin hyväksyisi edes Suomen EU-jäsenyyttä, jos hakisimme sitä nyt. Ei ollut sattumaa, että Suomi liittyi Unioniin heti kun se Neuvostoliiton romahdettua oli mahdollista. Suomessa on aina yritetty hyödyntää Venäjän heikkouden hetket, kuten vuonna 1917. Tosin vuonna 1941 laskelmat menivät pieleen.

Sisuton nyky-EU tuskin edes huolisi Suomea jäsenekseen, jos se vaarantaisi EU:n ja Venäjän kauppasuhteet.

Suomella on NATO-oven sulkeuduttua jäljellä kaksi vaihtoehtoa huolehtia turvallisuudestaan levottomaksi osoittautuneessa Euroopassa. Ensimmäinen on jatkaminen entiseen tapaan yksin, ilman liittolaisia.

Ikäluokkien supistuminen ja aseistuksen teknistyminen edellyttävät kuitenkin tuttujen maanpuolustusoppien kyseenalaistamista. Vuosi vuodelta pienenevä asevelvollisten joukko ei yksinkertaisesti riitä koko valtakunnan puolustamiseen, ellei asevelvollisuutta säädetä myös naisille. Myös kantahenkilökuntaa tarvitaan enemmän, sillä nykyaikaiset aseet ovat paitsi kalliita, ne vaativat myös jatkuvaa osaamisen ylläpitämistä, ammattisotilaita. Tuloksena olisi todennäköisesti palkka- ja asevelvollisuusarmeijan yhdistelmä, jonka kustannukset olisivat huomattavasti nykyistä suuremmat.

Toinen vaihtoehto on liittolaisten hakeminen lähempää. Jos NATO-ovi on säpissä, jäljellä on puolustusyhteistyön tiivistäminen naapureiden kanssa. Länsi-Euroopassa ei kuitenkaan ole valmiita yhteistyörakenteita, joihin Suomi voisi nopeasti turvautua. Euroopan Unionin puolustusyhteistyötä koordinoinut WEU:kin lakkautettiin vuonna 2011. On tietysti makuasia, etsitäänkö selkänojaa lännestä vai idästä.

Suomen turvallisuuspoliittisten etujen mukaista voisi olla Euroopan Unionin puolustusyhteistyön tiivistäminen. EU:n ministerineuvoston alaisuudessa toimivat nopean toiminnan joukot voisivat tarjota yhteistyölle hyvät lähtökohdat. Näitä 1500-2500 sotilaan kokoisia yksiköitä on Euroopassa jo 18, joista kaksi on aina välittömässä taisteluvalmiudessa.

Yhteistyövaihtoehdossa on tietysti muistettava, että se tie kulkee kahteen suuntaan. Jos haluamme saada hädän tullen apua, sitä on oltava valmis myös antamaan. Se pätee paitsi talouskriiseissä myös turvallisuuskriiseissä.