Ukrainan sota on tehnyt turvallisuuspolitiikasta jälleen ajankohtaista. Kylmän sodan jälkeen puolustuspolitiikka kiinnosti vain harvoja poliitikkoja, joita pidettiin hieman … vanhanaikaisina. Itsekin moitin Suomen virallista turvallisuuspolitiikkaa keskittymisestä ruostuviintykkeihin ja tankkeihin, ja syytin Suomea kyberturvallisuuden laiminlyömisestä. Nyt nuo tykit ja tankit piirtävät Euroopan rajoja uudelleen. Samaan aikaan on käynnissä taistelu Euroopan ja Venäjän arvoista ja asenteista. Ukrainan sotaa onkin kutsuttu hybridisodaksi, jossa perinteinen sodankäynti yhdistyy tietoverkoissa ja tiedotusvälineissä käytävään taisteluun totuudesta, mielikuvista ja arvoista. Ja tämän sodan yhtenä alueena on myös Suomi.

Samalla NATO, tuo kylmän sodan dinosaurus, on potkittu hereille talvihorroksesta. Neuvostoliiton romahdus ja Varsovan liiton hajoaminen sai monet unohtamaan koko NATOn. Vain Venäjä jaksoi vaalia muistoa NATOsta vanhana arkkivihollisena.

Lännessä Venäjää on pidetty eri valtiona kuin Neuvostoliittoa, mutta monelle venäläiselle Neuvostoliitto oli vain vaihe Venäjän historiassa. Kun valtiolla on yli 1000 vuoden historia, vain 69 vuotta kestänyt neuvostovalta asettuu omaan arvoonsa. Romanovitkin hallitsivat Venäjää sentään yli 300 vuotta.

Kenttätykistön suurvalta Ukrainan sota pakottaa Suomen arvioimaan oman turvallisuus- ja puolustuspolitiikkansa periaatteet kokonaan uudelleen, on sitten kyse yleisestä asevelvollisuudesta, alueellisesta puolustuksesta tai sotilaallisesta liittoutumattomuudesta. Uskon ja luotan, että itseäni paljon paremmin informoidut työryhmät jo istuvat pohtimassa Ukrainan opetuksia. Turvallisuuspolitiikka on kuitenkin niin tärkeä aihe, ettei siitä keskustelemista voi jättää puolustusministeriön ja pääesikunnan kokoushuoneisiin.

Jos Suomi haluaa säilyttää uskottavan puolustuksen myös tulevaisuudessa, Suomen on investoitava siihen. Itse asiassa Suomella on yllättävän hyvin varustellut puolustusvoimat. Etenkin Suomen ilmavoimat kuuluvat Länsi-Euroopan iskukykyisimpien joukkoon, kunnes Eurofighterit ja Raptorit yleistyvät. Myös kranaatinheittimiä Suomella on lähes yhtä paljon kuin Saksalla ja enemmän kuin Ranskalla. Kenttätykkejä on Suomea enemmän EU-maista vain Kreikalla.

Moni, minä muiden mukana, on vuosien varrella arvioinut, että perinteinen asevelvollisuuteen perustuva aluepuolustus toimii huonosti ikäluokkien kutistuessa ja sodankäynnin teknistyessä. Syntyvyyden laskiessa sotilaita ei yksinkertaisesti riitä koko maahan, eikä kaikille ole varaa hankkia asianmukaisia varusteita. Entä haluaako mahdollinen hyökkääjä hajottaa joukkonsa eri puolille Suomea vai vallata vain strategiset kohteet ja jättää aluepuolustusjoukot telttoihinsa?

Taannoin Suomen armeijan sodanaikainen vahvuus oli 750.000 miestä, nyt aseisiin saadaan enää vain 230.000 sotilasta. Pelkästään 230.000 sotilaan nykyaikainen taisteluvarustus maksaa runsaat kaksi miljardia euroa, jos joukot varustetaan Yhdysvaltojen jalkaväen tasoisesti. Lähivuosina hintalappuun lisätään aina vain uutta tekniikkaa, mm. pimeänäkölaitteet, taistelupäätteet, mikrodronet jne. Lisäksi on hankittava myös raskas aseistus sekä varustettava ilma-, meri- ja kybervoimat.

Esimerkiksi Suomen 64 ikääntyvän Hornetin korvaaminen käy erittäin kalliiksi, jos Suomeen halutaan aitoja viidennen sukupolven hävittäjiä, joilla pärjää vielä 2030-luvulla, kun Hornettien lentotunnit tulevat täyteen. Jos Venäjän Su T-50 ei ehdi vientimarkkinoille, vaihtoehtoina ovat käytännössä F-22 ja F-35, jos Yhdysvallat suostuu niitä myymään.

Todennäköisesti Suomi tyytyy edullisempiin 4,5-välisukupolven vaihtoehtoihin, joista esimerkiksi JAS Gripen NG vaikuttaa mielenkiintoiselta. Brasilia päätti juuri viime talvena ostaa 36 JAS Gripen NG:tä. Tukipalveluineen, koulutuksineen ja varaosineen kauppasummaksi tuli hyvin edullisena pidetty 3,6 miljardia euroa.

Tosin ilman häiveominaisuuksia Gripen on altis esimerkiksi Venäjän S-400-ilmatorjuntaohjuksille, joiden kantama riittää Viipurista Turun ilmatilaan. Tosin^2 Gripen NG:n infrapuna- ja visuaalinen profiili on ilmeisesti pienempi kuin esimerkiksi F-35:n. Ja samaan aikaan pitäisi uusia myös suuri osa laivaston raskaasta kalustosta. Rajaloukkauksia tunnetusti tapahtuu paitsi ilmassa myös pinnan alla.

Pelkästään kalustohankintoihin pitäisi siis löytyä ~15 miljardia euroa seuraavien 15 vuoden aikana.

Kersantti Karoliina Ensimmäinen Suomen puolustuspolitiikan peruskysymys on siis se, pidetäänkö koko maan kattavasta aluepuolustuksesta kiinni vai ei? Jos aluepuolustusta halutaan jatkaa nykyisessä laajuudessa, asevelvollisuus on ainoa vaihtoehto. Itse asiassa ikäluokkien vähitellen pienentyessä asevelvollisia tarvitaan lisää eli asevelvollisuus on laajennettava naisiin. Samalla puolustusmenoihin tarvitaan roima korotus, jotta naisille pystytään tarjoamaan sekä koulutus että moderni sodanajan varustus.

Krimiltä tuttujen ”pienten vihreiden miesten” torjumiseen perinteinen aluepuolustus soveltuu hyvin. Tunnuksettomien joukkojen suorittama aluekaappaus on mahdollinen vain, jos alueella ei ole edes muodolliseen vastarintaan pystyviä asevoimia paikalla. Tosin Ukrainan armeijalla oli Krimillä joukkoja, mutta syystä tai toisesta ne pysyttelivät kasarmeissaan.

Samalla on mietittävä siviilipalveluksen sisältö uusiksi. Siviilipalveluksen valitseville miehille ja naisille on tarjottava vuoden varastoimisen asemesta turvallisuuden kannalta mielekästä koulutusta, joka valmentaa esimerkiksi pelastus- ja huoltotehtäviin kriisitilanteissa. Seuraava Suomen turvallisuutta uhkaava kriisi ei välttämättä ole sotilaallinen, eikä pelkän sotilaskoulutuksen saaneista joukoista ole silloin hyötyä.

Kysymys aluepuolustuksesta on sidoksissa kysymykseen asevelvollisuudesta. Jos aluepuolustuksesta pidetään kiinni, asevelvollisuus on käytännössä ainoa mahdollisuus ylläpitää riittävän suurta reserviä. Sen sijaan jos aluepuolustuksesta luovutaan, voidaan keskustella myös asevelvollisuuden korvaamisesta hyvin varustellulla palkka-armeijalla. Määrän korvaaminen laadulla ei välttämättä alenna kustannuksia, sen sijaan työurat pitenevät, kun asevelvollisuus/siviilipalvelus ei enää vie miehiltä (ja tulevaisuudessa myös naisilta)165-347 päivää ja kertausharjoitukset päälle.

Tahdotko sinä, Suomi, ottaa tämän NATON … Toinen peruskysymys koskee Suomen sotilaallista liittoutumattomuutta. Suomi selvisi kylmästä sodasta hokemalla puolueettomuuttaan ja liittoutumattomuuttaan, ja noiden hokemien kaiun kuulee edelleen.

Suomettumisen vuosina NATO demonisoitiin. Tai erään sanomalehden katukyselyyn vastanneen suomalaisen sanoin: ”Olen lap­ses­ta as­ti kuul­lut, et­tä Na­to ei ole meil­le hy­vä asia.” Silti harva kehtasi edes Suomi-Neuvostoliitto-seurassa ehdottaa Suomen liittymistä Varsovan liittoon. Sehän olisi ollut luonteva tapa suojautua imperialistisen NATOn uhalta.

Yksi liittoutumattomuuden perusteista oli vielä 80/90 luvuilla vallalla ollut ajatus, että Suomeen kohdistuisi sotilaallinen uhka vain osana laajempaa konfliktia NATOn ja Varsovan liiton välillä. Siksi esim. vanhoilla Drakeneilla ja Mig-21bisseillä kuviteltiin pärjättävän, koska suurvaltojen parempi kalusto olisi sidottuna jossain muualla.

Ukraina (ja Georgia ja Irak) ovat kuitenkin osoittaneet, että sotaa voidaan käydä myös paikallisesti, myös Euroopassa, ja parhaalla käytettävissä olevalla kalustolla. Krimillä nähtiin nimenomaan Venäjän asevoimien parhaimmistoa, hyvin koulutettuja ja varustettuja erikoisjoukkoja.

Venäjän viimeaikainen toiminta on lisännyt NATO-jäsenyyden kannatusta Suomessa. Venäjän ihmisoikeusrikkomukset, kansallismielisyyden nousu, historian luova uudelleenkirjoitus, luova uutisointi, asevarustelu, ilmatilan loukkaukset, jäätyneet kriisit ja sotilaalliset aluevaltaukset herättävät levottomuutta. Päättääkö Venäjä seuraavaksi suojella Suomessa asuvia Venäjän keisarikunnan jälkeläisiä Helsingin fasistijuntan hirmuvallalta? Tosin Kaakkois-Suomessa ei ole Venäjälle kriittistä aseteollisuutta kuten Itä-Ukrainassa.

Eniten nyky-Venäjässä huolestuttaa sen arvaamattomuus. Moni arvelee NATO-jäsenyyden hillitsevän Venäjää Suomen rajoilla, mutta ei Viron NATO-jäsenyys ole estänyt Venäjää ärhentelemästä Viron rajoilla. Sen sijaan jäsenyys on tuonut Baltian kentille NATO-maiden hävittäjiä pitämään Venäjän koneet omalla puolella rajaa. Jos Suomi olisi NATOn jäsen, Liettuan Zokniain tukikohdassa päivystäisivät vuorollaan myös Suomen Hornetit.

Toisaalta moni suomalainen kavahtaa myös Yhdysvaltoja ja Yhdysvaltojen vetämää NATOa tismalleen samoista syistä kuin Venäjääkin: Irakin sota, Guantanamo, NSA, ”epätavanomaiset kuulustelumenetelmät”, Abu Ghraib, … Niin idällä kuin lännellä on omat syntilistansa.

Viro, Latvia ja Liettua havainnollistavat, miten NATO-jäsenyys nostaa Venäjän kynnystä vaikuttaa pienen naapurimaan asioihin sotilaallisesti. Suomessa tämä on pantu merkille ja liitytty NATOn kumppanuusohjelmiin ja osallistuttu yhteisiin harjoituksiin. Mutta kuinka pitkään Suomi voi tasapainoilla aidalla, lähestyä NATOa olematta kuitenkaan NATOn jäsen?

Suomen NATO-suhteessaan käyttämä kondomi alkaa olla hyvin ohut, mutta suojaa silti vielä NATOn perussopimuksen viidenneltä artiklalta, NATO-maiden yhteiseltä puolustukselta. Suomi ei ole sitoutunut auttamaan hyökkäyksen kohteeksi joutunutta NATO-maata eikä NATO-mailla ole velvollisuutta auttaa Suomea, jos Suomeen hyökätään.

Moraalisia kompromisseja Täydellisessä maailmassa ei tarvitsisi miettiä sotilaallista maanpuolustusta. Täydellisessä maailmassa tarjolla olisi liittolaisia, joiden kanssa ei tarvitse tehdä moraalisia kompromisseja.

Liittoutumaton Suomi olisi kuitenkin sotilaallisen kriisin koittaessa nimenomaan yksin. Yksi Krimin valtauksen opetuksista on ollut se, että apua on turha anella kun tilanne on jo päällä, ainakaan NATOlta. Ukraina on NATOn rauhankumppanuusmaa siinä missä Suomikin, ja sekä Ukrainalla että Suomella on NATOn kanssa yhteisiä sotaharjoituksia.

Itselleni NATOn kaksi suurta ongelmaa ovat Yhdysvaltojen vahva rooli NATOssa, ja Yhdysvaltojen turvallisuuspolitiikan presidenttijohtoisuus.  Yhdysvaltojen sisä- jaturvallisuuspolitiikka ohjaavat käytännössä myös NATOn politiikkaa, ja Yhdysvaltojen politiikka riippuu siitä, millainen henkilö Valkoisessa Talossa istuu. 1990-luvun NATO on eri asia kuin 2010-luvun NATO.

Bosnian sodan aikaan kannatin Suomen NATO-jäsenyyttä, sillä NATO oli ainoa taho, jolla oli tahto ja kyky lopettaa Euroopassa käynnissä ollut kansanmurha. EU ei siihen kyennyt, eivät myöskään NATOn eurooppalaiset jäsenmaat ilman Yhdysvaltojen tukea. Sitten Bush-nuorempi nousi Clintonin tilalle Yhdysvaltojen presidentiksi, ja Bushin turvallisuuspolitiikka käänsi minut vastustamaan NATO-jäsenyyttä.

Nyt olen taas kahden vaiheilla. Käytännössä NATO on Yhdysvallat ja sen eurooppalaiset kaverit. Jos Eurooppa olisi NATOssa edes tasavertainen kumppani, mielipide olisi paljon helpompi muodostaa. 200 miljardin euron vuosittaisista puolustusmenoista huolimatta Eurooppa on joutunut pyytämään Yhdysvaltoja apuun aina kun Euroopalla on ollut turvallisuuspoliittinen ongelma.

NATOn eurooppalaiset jäsenet ovat monella tapaa riippuvaisia Yhdysvalloista. Esimerkiksi NATOn satelliittitiedustelu on käytännössä Yhdysvaltojen satelliittien varassa. Myös NATO-maiden täsmäaseet vaativat toimiakseen amerikkalaisia gps-satelliitteja, kunnes Euroopan oman Galileo-järjestelmä valmistuu.

Euroopan NATO-maiden omaa ilmakuljetuskapasiteettia on rakennettu Jugoslavian hajoamissotien kokemusten jälkeen nopeasti, mutta pitkän matkan kuljetuksiin tarvitaan edelleen amerikkalaisia koneita. Suomikin on mukana NATOn Strategic Airlift Capability –ohjelmassa, joka operoi kolmea Unkariin sijoitettua C-17 Globemaster III -kuljetuskonetta. Ihan vaan siltä varalta, että Suomesta tai Suomeen on tarpeen siirtää nopeasti joukkoja kauas.

Jos Länsi-Euroopalla tai EU:lla olisi oma sotilasliitto, vaikka tiiviissä yhteistyössä Yhdysvaltojen kanssa, kannattaisin siihen liittymistä; Amerikkalaisia emme ole, venäläisiksi emme tahdo tulla, olkaamme siis eurooppalaisia.

Sen sijaan Yhdysvaltojen vetämään NATOon kynnys on paljon korkeampi. Se on kuitenkin realiteetti, ettei Euroopan Unioni ainakaan lähivuosina saa turvallisuuspoliittista ulottuvuutta. WEU:kin lakkautettiin vuonna 2011.

Suomella on siis kolme vaihtoehtoa:

Sotilaallinen liittoumattomuus ja etäisyyden ottaminen NATOon.Sotilaallinen liittoutumattomuus jatkaen tiivistä yhteistyötä NATOn kanssa.NATOon liittyminen oikeuksineen ja velvollisuuksineen sekä Venäjän vastareaktioihin varautuminen. Etäisyyden ottaminen NATOon antaisi Venäjälle viestin, että sen aggressiivinen uhkailupolitiikka on onnistunut: Suomi on peloteltu takaisin tutulle paikalleen Venäjän etupiiriin.

Nykytilan jatkaminen eli liittoutumattomuus NATOn kainalossa ei ole ongelmatonta sekään. Riskinä on jääminen Ukrainan tavoin yksin, jos Suomea painostetaan sotilaallisesti tai Suomi joutuu perinteisen tai hybridihyökkäyksen kohteeksi. EU:n pakotteet eivät paljon lämmitä Donetskin juoksuhaudoissa palelevia ukrainalaisia sotilaita.

NATOa myötäilevän liittoutumattomuuden jatkamisen etuna olisi poliittisen liikkumatilan säilyttäminen suhteessa NATOn kansainvälisiin operaatioihin. Voisimme edelleen osallistua niihin samaan tapaan kuin tähänkin asti (IFOR, SFOR, KFOR ja ISAF) ilman samanlaista poliittista painetta kuin jos olisimme NATOn jäseniä.

NATOon liittymisen välittömänä riskinä olisi Venäjän poliittinen, taloudellinen ja sotilaallinen reaktio. Tosin ennen Euroopan ja Venäjän pakotenokittelua Venäjä kävi sujuvasti kauppaa niin Puolan kuin Baltian maidenkin kanssa, vaikka ne ovat NATOn jäseniä.

Pidemmällä aikavälillä NATO-jäsenyyden uhkakuvana on poliittinen sitoutuminen NATOn mahdollisiin sotilastoimiin. Vaikka jokainen NATOn jäsenmaa päättää itse yhteisiin operaatioihin osallistumisesta, sivuun jättäytyminen veisi Suomelta vaikutusvaltaa NATOn yhteisiin päätöksiin. Samalla Suomi joutuisi ottamaan osansa Maailman suurimman sotilasliiton moraalisesta vastuusta, kun päätetään NATOn sotilaallisen voiman käytöstä tai selvitetään NATOn joukkojen tekemiä ihmisoikeusrikoksia.

NATO-jäsenyyden etuna on NATO-sopimuksen viides pykälä. NATOn jäsenillä olisi velvollisuus auttaa Suomea, jos Suomeen hyökättäisiin, tai Suomea painostettaisiin sotilaallisesti.

Henkilökohtainen asia Eli mitä mieltä olen Suomen NATO-jäsenyydestä? Ainakin asiasta pitää kyetä keskustelemaan normaalisti, asiana asioiden joukossa. Neuvostoliiton romahtamisesta on jo yli 20 vuotta! On oireellista, miten herkkiä sanoja NATO, Venäjä ja suomettuminen suomalaisille edelleen ovat.

Vasta informoidun julkisen keskustelun perusteella suomalaiset voivat muodostaa NATO-jäsenyydestä henkilökohtaisen mielipiteensä. Se on jokaisen tehtävä itse, sillä näin tärkeästä Suomen linjan muutoksesta voidaan päättää vain kansanäänestyksellä.

Henkilökohtaisesti en haluaisi vielä sanoa kantaani ääneen, koska se ei ole vielä valmis. Poliitikkona ja eduskuntavaalien lähestyessä minulla ei ole kuitenkaan sitä ylellisyyttä. Eli olen tällä hetkellä, toistaiseksi, nykyisen tiedon perusteella, hieman enemmän jäsenyyden kannalla, kuin sitä vastaan.