90-luvun tuottavuusbuumi tuotti runsaasti myös uusia työ- ja tuotantoparadigmoja. Kaikkien keskeisenä ajatuksena oli tuotannon joustavuus ja virtaviivaisuus, kommunikoinnin tehostaminen sekä erityisesti myyvä lyhenne. Sisällöltään nämä uudet työn ja tuotannon organisointitavat jäivät kuitenkin hyvin hämäriksi. Uuden tuotantomallin suosio olikin suoraan verrannollinen sen selittämiseen tarvittujen konsulttien, tutkijoiden ja koulutusseminaarien määrään.

Kenelläkään ei ollut kanttia myöntää, etteikö hän ja hänen yrityksensä ollut ohentamassa tai ketteröittämässä tai joustavoittamassa tuotantoaan, vaikkei olisi koskaan saanut selville, mistä sanoista JIT, JOT, MPR, CIP & MBS johdettiin. Esimerkiksi Talous & Tekniikka -lehdessä saatettiin kuumimman muotibuumin aikaan käyttää JIT-lyhennettä yli 50 kertaa ilman, että kertaakaan olisi painettu taikasanat Just-In-Time. Ja muodin vaihtuessa piti tietysti käyttää useampia lyhenteitä JIT/JOT-tyyliin rinnan, kun ei oltu aivan varmoja, kumpi myy liikkeenjohdon seminaariristeilyjä parhaiten.

Yhteistä näille kaikille oli se, että ne eivät toimineet. Tai jos yksikin olisi toiminut, mihin kaikkia muita tarvittiin? Ellei sitten edellisten organisaatiouudistusten jälkien siivoamiseen.

Otetaan esimerkiksi 90-luvun lopulla muotiin tullut neuraalituotanto, NNP (Neural Net Production), jota ei tietenkään saa yhdistää NLP:hen eli suomalaisittain neurolingvistiseen ohjelmointiin. Neuraalituotanto oli yksi tuotannon verkostoitumista painottaneista paradigmoista, joka haki metaforansa hermoverkkojen toimintaperiaatteesta. NNP:n edeltäjänä toimi AAP-tuotanto eli automaattinen autonomia, joka korosti tuotantoyksiköiden itsenäisyyden merkitystä organisaation kyvylle reagoida markkinatilanteen muutoksiin. Neuraalituotanto vei AAP:n idean syvemmälle organisaatioon, yksittäisten työryhmien (ryhmä, tiimi, solu tai muu muutamasta henkilöstä koostuva organisatorinen yksikkö) tasolle. Neuraalituotannossa kukin työryhmä toimi kuin neuroni aivoissa, luoden uusia kommunikointiyhteyksiä ja materiaalivirtoja organisaation muihin ryhmiin, neuroneihin, aina tarpeen mukaan.

Mutta miten tuotantoparadigmat syntyvät? Neuraalituotannon tapauksessa kyseessä oli puhdas vahinko. Research Production ’98 -konferenssin ohjelmalehtisen loppuun oli lipsahtanut saman järjestäjän tekoälykonferenssin ohjelmasta ylimääräinen istunto, jonka aiheena oli neuroverkkojen tuottaminen, Neural Net Production. Ennen kuin virhe huomattiin, RP’98 -konferenssin järjestäjät saivat kymmeniä NNP-istuntoon tarkoitettujen esitelmien abstrakteja. Mukana oli useita tuotannonsuunnittelun johtavia kansainvälisiä tutkijoita. Kukaan ei halunnut tunnustaa, ettei ollut koskaan kuullutkaan tästä uudesta mullistavasta tuotantomallista.

Kahdessa kolmessa vuodessa maailma oli täynnä tehtaita, jotka oli organisoitu neuraalituotannon periaatteiden mukaisesti. Tuottavuus nousi kohisten, vaikka Mercedes-Mazdan Saksan tehtaiden tapaus herättikin keskustelua alan asiantuntijoiden piirissä. Työntekijät olivat automatisoineet omin päin koko tehtaan. Kukaan ei huomannut yli vuoteen, että henkilökunta oli muuttanut Bahamasaarille, jonne heille edelleen maksetaan palkkaa ja bonuksia tehtaan parantuneesta tuottavuudesta. Pian neuraalituotantoa alettiin soveltaa myös julkishallinnossa, jossa viimeisetkin keskijohdon rippeet korvattiin pakollisilla kahvitunneilla neuroni-ryhmien välisen kommunikoinnin tehostamiseksi.

NNP-huumaa kesti kaikkiaan viisi vuotta eli huomattavasti pidempään kuin yleensä. Osa NNP:n avulla saavutetuista tuloksista voidaankin perustella sillä, että ihmiset saivat kerrankin tehdä rauhassa töitä. Heidän ei tarvinnut vähään aikaan juosta kehittämispalavereissa ja kurssikeskuksissa tai kantaa työkalujaan tehdassalin tai toimistorakennuksen päästä toiseen ja takaisin.

Koskahan jonkun mieleen tulee JCS, Just-Common-Sense.