Parhaillaan vietetään kehitysvammaisten viikkoa ja 3.12. on kansainvälinen vammaisten oikeuksien päivä. Päivä, jolloin yhteiskuntamme näkymättömät nostetaan esiin puheissa ja kirjoituksissa. Eikä se oikeasti riitä yhtään mihinkään.

Suomi on sitoutunut YK:n vammaisten henkilöiden oikeuksien sopimukseen. Tämän ihmisoikeussopimuksen lähtökohtana on vammaisten ihmisten itsemääräämisoikeuden ja osallisuuden varmistaminen. Sopimus edellyttää myös vahvaa tukea tarvitsevien vammaisten itsemääräämisoikeuden toteutumisen varmistamista.

YLE:n MOT-ohjelma nosti kuukausi sitten näkyvästi esiin kehitysvammaisten erityishuollon toteuttamisessa ilmeneviä vakavia väärinkäytöksiä ja kehitysvammaisen lapsen pahoinpitelyä. Ylimitoitettuja ja säädösten vastaisia rajoitustoimia, joiden toteuttamisen tulisi kehitysvammaisten palveluissa olla aina aivan viimesijainen keino, jota ennen on tehty kaikki mahdolliset toimenpiteet asiakkaan tai asukkaan hyvinvoinnin edistämiseksi.

Ohjelman lapsi oli sekä kehitysvammainen että autismikirjon henkilö. Kehitysvammaisen henkilön itsemääräämisoikeuden varmistaminen sosiaalihuoltotyössä edellyttää vahvaa osaamista, mutta ennen kaikkea halua. Jo asiakassuhteen alussa on kartoitettava ja ymmärrettävä, minkälaiset tekijät vaikuttavat asiakkaan — oli kysymyksessä lapsi tai aikuinen — käyttäytymiseen.

Kehitysvamma vaikuttaa pääsääntöisesti aina siihen, miten ihminen viestii ja on vuorovaikutuksessa muiden ihmisten kanssa, sekä siihen, miten hän aistii ja kokee ympäröivän maailman. Eikä hänen tapansa ole koskaan väärä, ainoastaan erilainen. Emmekä me vielä selvästikään halua tätä kunnolla ymmärtää.

Kehitysvammainen henkilö myös kuormittuu usein helpommin, mikä aiheuttaa hänelle ymmärrettävästi stressitason nousua. Kuormitusta voivat aiheuttaa esimerkiksi uudet, vaihtuvat tai epäselvät tilanteet, arjen muutokset sekä uudet ihmiset, kuten asumisyksikössä vaihtuvat sijaiset. Kuormitusta voidaan säädellä mm. tukemalla henkilön kommunikointia, jäsentämällä päivää yksilöllisillä struktuuria tukevilla menetelmillä sekä muokkaamalla ympäristöä henkilön tarpeita tukevaksi. Tärkeintä on, että henkilöä halutaan ymmärtää ja toimia hänen tarpeensa huomioiden sovitusti ja johdonmukaisesti.

Eri tavoin vammaiset henkilöt jäävät kuntien talousarvioissa ja valtion päätöksenteossa edelleen toistuvasti altavastaajiksi. He ovat käsitteissä ja puheissa edelleen marginaaliryhmä, joka maksaa paljon. He eivät ole puheissa yksilöitä ja ihmisiä, jotka ovat oman elämänsä keskiössä. Elämän, jonka olennaisin osa on oikeus olla minä.

Alkuvuodesta aloittavien hyvinvointialueiden valtuustoilla on painava vastuu, mutta myös mahdollisuus nostaa vammaisen ihmisen yhdenvertaisuus palvelurakenteiden keskiöön. Ei vain puheisiin vammaisuuden vuosipäivänä, vaan osaksi heidän elämänsä joka ikistä päivää.

Noora Koponen
Kansanedustaja, kaupunginvaltuutettu