(Helsingin Sanomat 14.1.2011) Kotimaisten ja kansainvälisten tutkimusten mukaan optimaalinen kuntakoko lähipalveluiden tuottamiseen sijoittuu 20 000 – 50 000 asukkaan haarukkaan. Kun Suomesta löytyy liki 150 alle 5 000 asukkaan kuntaa, kunnat ovat yleisesti ottaen liian pieniä. Julkisen talouden kestävyysvajeen korjaaminen edellyttää kuntarakenteen merkittävää uudelleentarkastelua.

Pääkaupunkiseudulla kuntakoko on moninkertainen optimiin verrattuna. Kuntien yhdistämistä ei voida perustella palvelutuotannossa saavutettavilla säästöillä. Täällä kuntatalouden ja palvelurakenteen haasteet ovat erilaiset kuin muualla, minkä vuoksi tarvitaan poikkeavia ratkaisuja. Keskustelua tulisi käydä oikeilla argumenteillä eikä naamioida oman kunnan edunvalvontaan perustuvia tavoitteita yhteisen hyvän taakse. Kuntaliitoksia näyttävät ajavan voimakkaimmin aina suuremman kunnan edustajat, jotka katsovat sitä kautta pääsevänsä vaikuttamaan laajemman alueen maankäyttöön sekä keräämään yhteisö- ja kuntaverotuloja paremmalla veropohjalla.

Helsingin seudun suurimmat haasteet liittyvät ilmastonmuutoksen hillintään, segregaatiokehityksen torjuntaan sekä kansainvälisen kilpailukyvyn ja kansanvallan turvaamiseen. Seudun yhdyskuntarakennetta; maankäyttöä, liikennettä ja asumista on kehitettävä yhtenä kokonaisuutena, mikäli haluamme pysäyttää metropolin pirstaloitumisen vaurastuviin ja köyhtyviin alueisiin sekä vastata ikärakenteen muutoksen edellyttämään työvoiman tarpeeseen.

Metropolialueelle on sen ominaispiirteiden vuoksi perusteltua rakentaa muusta maasta poikkeava kaksitasoinen hallintamalli. Seudun kilpailukykyä on verrattava muiden eurooppalaisten metropolien kanssa, ei muun Suomen kanssa. Suomalaisen kunnallishallinnon historia juontaa kansalaiskunnasta, jossa asukkaat yhteisvastuullisesti kantoivat huolta toinen toisistaan. Myös tulevaisuudessa päätöksenteon kansanvaltaisuus ja läheisyysperiaatteen toteutuminen on turvattava.

Pääkaupunkiseudulle on muodostettava metropolihallinto, jossa ylintä päätösvaltaa käyttävät suorilla vaaleilla valittavat metropolivaltuutetut. Jotta metropolivaltuustolla olisi aito mahdollisuus kuntarajat ylittävään näkemykseen, sille on turvattava kuntien omistajaohjauksesta riippumaton rahoitus. Jo segaregaatiokehityksen hillitsemiseksi olisi perusteltua, että osa kuntaverojen tuotosta sekä yhteisöveron kuntaosuus ohjataan seutuhallinnolle.

Metropolihallinnon tehtäviin yhdistetään maankäyttöön, liikenteeseen, asumiseen, ympäristöön ja jätehuoltoon sekä toisen asteen koulutukseen  liittyvät tehtävät kunnilta ja kuntayhtymiltä. Myös koko terveydenhuolto siirtäminen metropolihallinnolle olisi perusteltua. Terveydenhuollon rahoitus- ja järjestämisvastuun tulee sijaita kokonaisuudessaan   samalla hallinnon tasolla, jotta vältetään potilaiden tarpeeton siirtely perusterydenhuollon ja erikoissairaanhoidon välillä. Koska terveydenhuollon osuus kuntien kokonaismenoista on yli kolmannes, sen siirtäminen metropolihallinnolle jakaa rahoitusvastuun tasaisesti koko seudulle ja tasoittaa kuntien välistä taloudellista eriarvoistumista. Näiden lisäksi metropolihallinnon alaisuuteen olisi perusteltua keskittää  työllisyyteen, maahanmuuttajiin sekä syrjäytymisen ehkäisyyn liittyvät toimenpiteet, koska kuntarajat ylittävä liikkuvuus on suurinta työ- tai opiskelupaikkaa etsivien keskuudessa.

Metropolihallinnon rinnalla alueella tulee käynnistää lähipalveluiden ja paikallishallinnon kehittämiseen tähtävää hanke, jossa haetaan optimaalista kokoa sekä muotoa lähipalveluiden toteuttamiselle ja asukkaiden vaikutusmahdollisuuksille omaa arkea koskevissa asioissa.

Sirpa Hertell (vihr.)
Espoon kaupunginhallituksen 1. vpj.
seutuhallintoselvityksen seurantaryhmän jäsen ja pks-koordinaatioryhmän vpj.

Petteri Niskanen (vihr.)
Vantaan kaupunginhallituksen 2. vpj.
seutuhallintoselvityksen seurantaryhmän jäsen ja pks-koordinaatioryhmän jäsen.