Ukrainan kriisiä voi hyvällä syyllä kutsua ensimmäiseksi some-sodaksi. Toki monet aiemmatkin kriisit ovat näkyneet sosiaalisessa mediassa, mutta Ukrainan kriisissä molemmat osapuolet ovat käyttäneet sosiaalista mediaa tietoisesti yhtenä sodankäynnin välineenä. Aluksi sosiaalista mediaa hyödynsivät nimenomaan Viktor Janukovytšia vastustaneet länsimieliset mielenosoittajat. Maidan-aukion vallanneet aktivistit rakensivat yhteisöään verkossa ja jakoivat tietoa tapahtumista ohi perinteisten tiedotusvälineiden. On vaikea arvioida, kuinka suunnitelmallista ja ammattimaista toiminta oli, mutta joka tapauksessa se oli tehokasta.

Jatkuva Maidan-aukiolta sosiaaliseen mediaan tuotettu dramaattisten kuvien virta käytännössä määritteli totuuden tapahtumista. Janukovytšin hallinnon virallisilta lausunnoilta katosivat viimeisetkin uskottavuuden rippeet, kun kuvat toistuvasti paljastivat ne valheiksi. Käytännössä sosiaalinen media oli länsimaiden(!) tiedotusvälineille ja julkiselle mielipiteelle ainoa edes jossain määrin uskottava tietolähde.

Pian Maidan-aukion mielenosoittajien ja poliisien ampumisen ja Janukovytšin pakenemisen jälkeen tilanne kuitenkin muuttui. Sosiaaliseen mediaan alkoi ilmestyä kuvia ja kuvauksia Kiovan ”fasistien” hirmuteoista Krimin ja Itä-Ukrainan venäläisväestöä kohtaan.

Nyt toiminta oli selvästi organisoidumpaa ja määrätietoisempaa. Tosin kiireestä tai kokemattomuudesta kieli se, miten samat henkilöt eri vaatteissa todistivat eri paikoissa kuvatuissa videoissa. Ei luulisi muutaman erinäköisen näyttelijän palkkaamisen olevan niin vaikeaa. Selkein ero Maidaniin oli kuitenkin sosiaalisessa mediassa jaetuissa kuvissa, joiden todettiin monessa tapauksessa olevan aivan eri paikasta ja tilanteesta kuin mitä väitettiin.

Kampanja onnistui kuitenkin vähintään yhtä hyvin kuin Maidan-aukiolla. Ainakin mikäli tavoitteena oli lietsoa pelkoa Ukrainan venäläisvähemmistössä, saada venäläiset hyväksymään Krimin miehitys ja hämmentää julkista keskustelua länsimaissa.

Kukaan ei voinut olla enää varma, mikä twiitti tai Instagram-kuva tai YouTube-video oli totta ja mikä ei. Kaikki alkoi vaikuttaa propagandalta, myös totuus. Samaan aikaan marssitettiin julkisuuteen Bäckmanin ja Gergijevin kaltaisia isovenäläisiä kommentaattoreita hämmentämään keskustelua entisestään.

Vähitellen myös sosiaalinen media, jossa vielä Maidanin aukiolla paljastettiin virallisen totuuden valheita, muuttui itse valheiden ja puolitotuuksien sekasotkuksi. Nyt omalla puolella nähdään vain rauhallisia kansallismielisiä aktivisteja ja vastapuolella aseistettuja terroristeja ja fasisteja. Edes Odessan ammattiliittojen talon palon syttymisen syystä, uhrien määrästä tai alkuperästä ei ole päästy yksimielisyyteen.

Illuusio sosiaalisesta mediasta ja kansalaisjournalismista luotettavana ja riippumattomana ruohonjuuritason tiedon lähteenä on ainakin Ukrainan osalta syytä unohtaa.