Suomen kansallinen etu on, että naapureihin voi luottaa. Kuten moni suomalainen kommentaattori on todennut, Suomella on pitkä maaraja Venäjän kanssa. Moni on myös vahvasti sitä mieltä, että Suomen pitäisi ”kansallisen edun” nimissä kiemurrella irti EU:n Venäjälle asettamista pakotteista. Ilmeisesti samalla pitäisi varmuuden vuoksi myös nuolla puhtaaksi Krimillä kuraantuneet sotilassaappaat.
Mikä on Suomen kansallinen etu? Sekö, että hiljaa hyväksymme naapurimme toiseen naapuriinsa kohdistamat kansainvälisen oikeuden vastaiset toimet. Se olisi sama kuin jos katsoisimme poispäin, kun seinänaapurimme pahoinpitelee toista naapuriaan.
Venäjä sitoutui vuonna 1994 Budapestin sopimuksessa kunnioittamaan Ukrainan rajojen koskemattomuutta. Jos Venäjä on valmis rikkomaan yhtä sopimusta, miksi se kunnioittaisi mitään muitakaan allekirjoittamiaan sopimuksia?
…esimerkiksi Suomen ja Venäjän vuonna 1992 solmimaa Naapuruussopimusta, jonka 1. Artiklassa Venäjä sitoutuu mm. Suomen rajojen loukkaamattomuuteen ja alueelliseen koskemattomuuteen. Itse asiassa Venäjän pääministeri Medvedev on todennut moiset sitoumukset mitättömiksi: ”Venäjä tai mikään muukaan maa ei voi koskaan, eikä millään asiakirjoilla, taata alueellista koskemattomuutta millekään valtiolle.” Eli se meidän Venäjän naapureiden alueellisesta koskemattomuudesta.
Moni kuvittelee Ukrainan olevan jossain kaukana, etteivät Krimin tapahtumat liikuta Suomea. Todellisuudessa jos Hankoniemeen törkättäisiin iso neula ja Suomea pyöräytettäisiin sen ympäri. Pohjois-Lappi olisi tukevasti Ukrainassa. Ukraina ei ole Suomen rajanaapuri, mutta naapuri siitä huolimatta. Ukrainan raja Venäjän kanssa (2295 km) on sitä paitsi paljon pidempi kuin se paljon puhuttu Suomen raja (1340 km). Ukrainan asia on meidän asiamme.
Mitä Suomen ja Euroopan sitten pitäisi tehdä? Yksi vaihtoehto on olla tekemättä mitään. Hyväksyä tapahtunut ja jatkaa bisnestä ja yhteistyötä Venäjän kanssa entiseen tapaan ja toivoa, että Krim ja Itä-Ukraina riittävät tyydyttämään Putinin egon. Viis siitä, että Venäjä on rikkonut kansainvälistä lakia ja sopimuksia, horjuttanut naapurimaansa sisäistä turvallisuutta, lähettänyt tunnuksettomia joukkoja suvereenin valtion maaperälle, miehittänyt naapurimaastaan merkittävän osan (Krim on lähes yhtä suuri kuin Albania, se ei ole mikään Porkkalanniemi), aseistanut, tukenut ja johtanut maan hallitusta vastaan taistelevia joukkoja sekä ainakin välillisesti sekaantunut matkustajalentokoneen tuhoamiseen.
Toinen vaihtoehto on heristellä sormea, jopa kahta sormea. Ehkä joku ministeri voisi vaikka heilauttaa pientä Ukrainan lippua Jalkapallon MM-kisojen vip-katsomossa vuonna 2018. Tämä tuntuisi riittävän monelle suomalaiselle kommentaattorille vallan hyvin.
Seuraavana vaihtoehtona ovat erilaiset pakotteet, joihin Länsimaat ovat toistaiseksi turvautuneet. Aluksi nekin olivat lähinnä sormen heristelyä, matkustuskieltoja ja yksittäisten henkilöiden varojen jäädyttämistä. Niillä ei saatu toivottuja tuloksia, päinvastoin. Venäjä hyödynsi niitä propagandassaan ja syytti länsimaita fasistien tukemisesta. Samalla Venäjän johto sai hyvän tekosyyn Venäjän talouden kotikutoisille ongelmille.
Sen jälkeen siirryttiin todellisiin talouspakotteisiin, joihin Venäjä vastasi omillaan. Talouspakotteet ovat kaksiteräinen miekka. Ne viiltävät paitsi pakotteiden kohdetta myös niiden asettajaa. Siksi vain ylivertaisen vahva osapuoli voi turvautua pakotteisiin. Euroopan Unioni _on_ talousmahtina ylivertainen Venäjään verrattuna, mutta ei läheskään yhtä määrätietoinen kuin Venäjä omassa politiikassaan. Pienetkin taloudelliset tappiot saavat seuraavia vaaleja pelkäävät eurooppalaiset poliitikot epäröimään siinä missä Venäjän johto on valmis syöttämään kansalaisilleen kaalia.
Tärkeintä pakotteiden toimivuudelle on se, että Eurooppa on niiden takana yhtenäinen. Jokainen rintamaa hajottava soraääni vahvistaa Putinin asemaa.
Yhteisen rintaman vahvistamiseksi Euroopan Unionin tulee jakaa pakotteista aiheutuvia menetyksiä sekä jäsenmaiden että toimialojen kesken, vaikka se jonkun mielestä voikin haiskahtaa federalismilta. EU on kuitenkin nimenomaan unioni eikä mikään askartelukerho.
Joka tapauksessa talouspakotteet ovat parempi vaihtoehto kuin länsimaiden aseiden ja joukkojen lähettäminen Itä-Ukrainaan. Kanada on jo lähettänyt kypäriä ja suojaliivejä Ukrainan armeijalle. Seuraavana vaiheena voi olla tiedusteluyhteistyö, suora aseapu, …
Jatko riippuu vain siitä, kuinka pitkälle Putin on valmis menemään? Kuinka hyvin EU-maiden yhteinen pakoterintama kestää? Kuinka kyllästyneitä amerikkalaiset äänestäjät ovat mättämään rahaa muun maailman ongelmien ratkomiseen? Kuinka pitkään venäjän kansa on valmis syömään kaalia?
Lännen ja Venäjän kauppasota on hyvä muistutus siitä, miten verkottunutta maailmantalous on. Meidän kaikkien talous riippuu kaikkien muiden taloudesta. Rajojen sulkeminen kirpaisee kaikkia, myös Venäjää. Toivottavasti joku Venäjän johdossa vielä muistaa, miten huonosti suljettu talous toimii.