Puolueet ja poliitikot ovat erimielisiä monesta asiasta, mutta yhdestä kaikki ovat samaa mieltä, Suomeen tarvitaan lisää työpaikkoja. Jaetusta poliittisesta tahtotilasta huolimatta tuloksia on saatu vain vähän. Suomessa on edelleen noin 250.000 työtöntä, 8-10 prosenttia työvoimasta. Toki voi olla, että ilman kaikkia hankkeita ja ohjelmia työttömiä olisi vielä paljon enemmän. Ehkä reseptimme onkin väärä, puolueet ja poliitikot väärässä. Ehkä Suomen ongelmana ei olekaan työn puute vaan se, että teemme väärää työtä, tyhmää työtä. Me yritämme luoda uusia työpaikkoja hinnalla millä hyvänsä sen sijaan että tekisimme kaikkemme turhan työn eliminoimiseksi, kannattamattomien työpaikkojen tuhoamiseksi.
Suomalaisten hyvinvoinnin kasvu on perustunut vuosikymmenten ajan jatkuneeseen talouskasvuun, joka on puolestaan perustunut työn tuottavuuden nousuun. Vaikka työikäisiä on ollut vuosi vuodelta enemmän, Suomessa tehtyjen työtuntien määrä on työajan lyhenemisen (työttömyyden, opiskelun, työkyvyttömyyden) vuoksi vähentynyt (katso E2 Tehdyt työtunnit) . Tuottavuuden kasvun vuoksi tehdyt työtunnit ovat yhteensä kuitenkin tuottaneet vuosi vuodelta vähän enemmän, mikä on mahdollistanut palkkojen nostamisen ja hyvinvointipalveluiden laajentamisen. Nyt työikäisten suomalaisten määrä on kuitenkin kääntynyt laskuun, eikä tuottavuus enää nouse. 1990-luvun lamassa Suomen kansantalouden tuottavuus nousi, nyt se sen sijaan laskee. Ei ihme, että Suomen kansantalous sakkaa jo toista vuotta peräkkäin, ja valtio ja kunnat velkaantuvat, kun verotulot eivät enää kasva samaa tahtia hyvinvointipalveluiden kustannusten kanssa. Samaan aikaan yli 65-vuotiaiden osuus väestöstä kasvaa nopeasti, ja eläke- ja terveydenhoitokulut kasvavat vääjäämättä.
(Edellinen kappale muutettu 4.8. koska Suomessa tehtyjen työtuntien määrä on laskenut, vaikka työvoima on tähän asti kasvanut. Alkuperäinen teksti: Suomalaisten hyvinvoinnin kasvu on perustunut vuosikymmenten ajan jatkuneeseen talouskasvuun, joka on puolestaan perustunut kahteen tekijään, työikäisten suomalaisten määrän kasvuun ja työn tuottavuuden nousuun. Työtä on tehty vuosi vuodelta enemmän, ja työtunti on tuottanut vuosi vuodelta vähän enemmän. Nyt työikäisten suomalaisten määrä on kuitenkin kääntynyt laskuun, eikä tuottavuus enää nouse. 1990-luvun lamassa Suomen kansantalouden tuottavuus nousi, nyt se sen sijaan laskee. Ei ihme, että Suomen kansantalous sakkaa jo toista vuotta peräkkäin, ja valtio ja kunnat velkaantuvat, kun verotulot eivät enää kasva samaa tahtia hyvinvointipalveluiden kustannusten kanssa. Samaan aikaan yli 65-vuotiaiden osuus väestöstä kasvaa nopeasti, ja eläke- ja terveydenhoitokulut kasvavat vääjäämättä.)
Voisi kuvitella, että työvoiman supistuessa kaikille riittää työtä, mutta käykin päinvastoin. Kansantalouden supistuessa työttömyys kasvaa, vaikka tarjolla olisi aiempaa vähemmän työntekijöitä. Lamassa ei uskalleta tehdä riittävästi investointeja uusiin työvälineisiin, toimintatapoihin ja osaamiseen, jotka nostaisivat työn tuottavuutta, tekisivät työn teettämisestä taas kannattavaa.
Investointien tekemisen asemesta elinkeinoelämä vaatii työn hinnan laskemista, palkanalennuksia, verohelpotuksia, alennettuja eläke- ja vakuutusmaksuja. Tuloksena on entistä vähemmän ostovoimaa ja vähemmän maksettuja veroja ja maksuja, joilla kustantaa hyvinvointipalveluiden työntekijöiden palkat ja tulonsiirrot.
Koska lisää työvoimaa ei saada nopeasti mistään, ainoa vaihtoehto kierteen katkaisemiseksi on työn tuottavuuden nostaminen nopeasti, nopeammin kuin työikäisten määrä supistuu, nopeammin kuin suuret ikäluokat siirtyvät eläkkeelle. Muuten kansantalous jatkaa supistumistaan myös tulevina vuosina, suomalaisten elintaso laskee, ja kuntien ja valtion verotulot supistuvat.
Tämä edellyttää sekä työn tuottavuutta parantavia investointeja että luopumista heikosti tuottavista töistä.
Työn tuottavuuden nostaminen ei ole halpaa. Se vaatii investointeja. Kun traktorit korvasivat hevoset, ja lypsäjät korvattiin lypsykoneilla ja ne puolestaan lypsyroboteilla, se tuli maatalousyrittäjille kalliiksi mutta kannatti, koska tilan työt pystyttiin tekemään vähemmällä väellä. Samaan aikaan metsäkämpät hiljenivät, kun justeerit vaihtuivat moottorisahoihin ja myöhemmin harvestereihin. Vielä 1970-luvulla Suomessa oli noin 100.000 metsuria, nyt vain 3.500.
Yksilötasolla Suomen murros maatalousyhteiskunnasta teollisuusyhteiskunnaksi ei ollut tietenkään helppo. Ihmisen koko ammattitaidon arvo ja itsetunnon perusta saattoi kadota parissa vuodessa. Yhtäkkiä riuskaa tukinajajaa tai taitavaa kyläseppää ei tarvinnut enää kukaan. Perheet joutuivat muuttamaan uusien ammattien perässä kaupunkeihin, Ruotsiin ja Amerikkaan. Moni tarina päättyi surullisesti.
¤ ¤ ¤ Suomella on kaikki edellytykset selvitä, jopa menestyä myös tulevaisuudessa, sillä alkamassa on työn digitaalinen murros, jossa robotit ja tekoälyt ottavat huolehtiakseen yhä useammasta työtehtävästä. Elinkeinoelämän tutkimuslaitoksen mukaan digitalisaatio hävittää seuraavien 20 vuoden aikana kolmanneksen suomalaisten nykyisistä ammateista ja muuttaa loppuja dramaattisesti.
Ja hyvä niin. Moni näkee digitalisaation uhkana, mutta todellisuudessa se on Suomen ainoa mahdollisuus selvitä eläköityvän väestön ja globaalien markkinoiden haasteista.
Ratkaisevaa on, onnistuuko Suomi hävittämään ja muuttamaan vanhentuvat ammatit nopeammin kuin muut maat. Suomen taloutta ei pelasteta romuttamalla harvesterit ja lypsyrobotit ja jakamalla työttömille pokasahoja ja lypsyjakkaroita.
Lähtökohdat ovat hyvät, sillä Suomella on teknologista osaamista, vakaa yhteiskunta ja toimiva perusinfrastruktuuri. Suomen haasteena on rohkeuden puute, joka näkyy siinä, miten Suomi maailman parhaista edellytyksistä huolimatta on tähän asti ollut kilpailijamaita huonompi tieto- ja viestintätekniikan hyödyntäjä. Silloinkin kun uutta tekniikkaa on Suomessa käytetty, sitä on käytetty lähinnä vanhojen toimintatapojen pyörittämiseen niiden korvaamisen asemesta.
Jälkiteollisessa maailmassa Suomen tulevaisuus riippuu siitä, miten paljon ihmistyötä me onnistumme eliminoimaan uuden tekniikan avulla. Ihmistyövoimaa kannattaa käyttää vain sellaisiin työtehtäviin, joista robotit ja tekoälyt eivät selviä. Meidän on oltava kilpailijamaita luovempia etsiessämme yhä uusia tapoja korvata ihminen koneella.
Jos tekoäly ajaa autoa tai analysoi röntgenkuvat ihmistä luotettavammin, se työ on annettava tekoälylle. Jos robotti lajittelee roskat ja jakaa postin ihmistä nopeammin, se työ kannattaa teettää robotilla. Jos algoritmi käy pörssissä kauppaa tai päättää toimeentulotuesta ihmistä taitavammin, päätökset tulee antaa algoritmille. Jos tukiranka antaa lähihoitajalle riittävät voimat nostaa potilas yksin vuoteesta toiseen, se tukiranka on hankittava.
Ne maat, jotka onnistuvat tässä ensimmäisinä, ovat 2020-luvun menestyjiä. Helppoa se ei tule olemaan. Kunkin alan vanhat toimijat puolustavat raivokkaasti asemiaan ja yrittävät kaikin keinoin estää digitaalisten toimintamallien pääsyn hallitsemilleen markkinoille. Ensimmäiseksi tämä nähtiin musiikkiteollisuudessa ja lehtikustantamoissa, nyt taksi- ja majoitusalalla. FindMySong, Über ja AirBnB ovat kuitenkin vasta alkua. Seuraavaksi sama on edessä ainakin pankeissa (mobiiliraha), liikenteessä (robottiautot) ja päivittäistavarakaupassa (verkkokauppa).
¤ ¤ ¤ Teollisen vallankumouksen edellisissä vaiheissa, höyryvoiman ja sähkövoiman käyttöönotossa ne maat menestyivät, jotka uskalsivat ensimmäisinä korvata hevoset traktoreilla ja rukit kehruu-jennyillä. Nyt on käynnissä teollisen vallankumouksen kolmas vaihe, ”tietovoiman” käyttöönotto, digitaalinen vallankumous.
Suomi voi yrittää pyristellä kehitystä vastaan yhtä menestyksekkäästi kuin kiinalaiset boksarikapinalliset, jotka 1800-1900-lukujen taitteessa repivät kantajien työt vieneen rautatien kiskot maasta. Tai sitten Suomi voi heittäytyä väistämättömän edelläkävijäksi ilman turvaköyttä.
Suomen tulee avata tiensä robottiautoille, ilmatilansa robottilennokeille, sairaalansa ja tuomioistuimensa tekoälyille, sosiaalitoimensa algoritmeille, pankkinsa mobiilirahalle, kotinsa antureille (Internet of Things), poliitiikkansa simulaatiomalleille ja koulunsa avoimille oppimateriaaleille.
On uskallettava kokeilla, on oltava valmis epäonnistumaan.
Ja mikä tärkeintä, meidän on uskallettava avata robotit ja tekoälyt niiden käyttäjille. Miten muuten me voisimme luottaa siihen, mitä ne tekevät? Miten muuten me voisimme näprätä niille uusia käyttötarkoituksia, joita niiden kehittäjät eivät olleet tulleet edes ajatelleeksi. Etenkin robottilennokkien nopea kehitys on osoittanut, miten avoin innovaatioympäristö kiihdyttää uuden teknologian kehitystä patenttien taakse piiloutumisen asemesta.
¤ ¤ ¤ Teollinen vallankumous määritteli, mitkä maat ovat maailmantalouden ja kansainvälisen politiikan nykyisiä menestyjiä. Ei ole todellakaan itsestään selvää, että Suomi tai muut nykyiset teollisuusmaat ovat myös digitaalisen maailmantalouden menestyjiä. Jos Suomi ja suomalaiset eivät uskalla astua epämukavuusalueelle, 2030-luvun Suomi uhkaa olla samanlainen takapajula kuin 1930-luvun Suomi.
Meidän tulee kuitenkin ottaa oppia teollisen vallankumouksen edellisten vaiheiden kokemuksista. Esimerkiksi kun höyry korvasi lihasvoiman Iso-Britanniassa 1800-luvun alussa, moni koneiden korvaama työntekijä menetti toimeentulonsa ja liittyi tehtaita ja tehtaanomistajia vastaan hyökänneisiin luddiitti-kapinallisiin. Lopulta suurempi joukko brittisotilaita taisteli kotisaarella luddiitteja vastaan kuin Napoleonia vastaan Espanjassa.
Jos haluamme välttää vastaavien sosiaalisten jännitteiden syntymisen, meidän on osattava jakaa uuden teknologian tuottama lisäarvo viisaammin kuin silloin. Osa robottien ja tekoälyjen tuotosta on käytettävä niistä aiheutuvan yhteiskunnallisen murroksen pehmentämiseen.
Ei ole robottien ja tekoälyjen omistajienkaan edun mukaista, että kolmannes työvoimasta putoaa työelämästä, eikä heillä ole varaa ostaa robottien ja tekoälyjen tuottamia tuotteita ja palveluita.
Koska työvoima supistuu, ammattinsa roboteille ja tekoälyille menettäviä työntekijöitä ei ole varaa päästää eläkkeelle, vaan heille on luotava edellytykset hankkia uutta osaamista. Perinteiset työvoimapoliittiset kurssit eivät riitä, sillä digitaalisen talouden työmarkkinoilla tarvitaan aiempaa monipuolisempaa osaamista. Selkeitä ammatteja ei enää ole. Opiskelu ja oppiminen jatkuvat läpi elämän.
Digitaalisen talouden työelämä on tilkkutäkki, johon teollisen yhteiskunnan tarpeisiin syntyneet rakenteet sopivat huonosti. Pitkien pysyvien työsuhteiden ja virkojen asemesta ihmiset voivat olla yhtä aikaa keikkatyöläisiä, yrittäjiä, opiskelijoita ja työttömiä … ja sairastua tai jäädä osa-aikaeläkkeelle. Tuskin edes IBM:n Watson-tekoäly pystyy laskemaan, millaiset veroprosentit, opintotuet, sairauspäivärahat, eläkkeet ja työttömyyspäivärahat heille kulloinkin kuuluvat. Tarvitaan kokonaisvaltainen tulonsiirtojärjestelmä, joka integroi kaiken verotuksesta opintorahaan yhdeksi selkeäksi kokonaisuudeksi. Jotkut kutsuvat sitä perustuloksi, jotkut negatiiviseksi tuloveroksi, jotkut kansalaispalkaksi. Tärkeintä on, että työn tekeminen, yrittäminen ja opiskeleminen kannattavat aina, toisin kuin nyt.
Miten tämä kaikki rahoitetaan? Ei ainakaan työtä verottamalla, sillä tuottavuuden noustessa työn osuus lisäarvosta vähenee, täysin automatisoidussa toiminnassa katoaa jopa kokonaan. Enää emme saa verotuloja pankkivirkailijoilta, koska heidät on jo vuosia sitten korvattu verkkopankeilla ja pankkiautomaateilla. Kun robottiautot tulevat liikenteeseen, ei ole taksinkuljettajia, jotka maksaisivat veroja. Kun päivittäisostokset tehdään verkossa, ei ole enää kassoja ja myyjiä, joita verottaa. Toki esimerkiksi lähettilennokkien ja robottirekkojen ympärille syntyy myös uusia ammatteja.
Koska ihmistyön merkitys taloudessa vähenee, verotuksen painopiste on siirrettävä työn verotuksesta lisäarvon verotukseen, tekee sen lisäarvon sitten ihminen tai algoritmi, on sitten kyse materiaalisista tai immateriaalisista tuotteista tai palveluista. Algoritmin tekemien pörssikauppojen tuottoa tulee verottaa samalla tavalla kuin aurinkopaneelit talon katolle asentaneen sähköasentajan työstään saamaa tuottoa, palkkaa.
¤ ¤ ¤ Suomella on edessään kolme vaihtoehtoista digitaalista tulevaisuutta, kaksi hyvää ja yksi huono.
Business as usual: Yleisimmin arvioidaan, että digitalisaatio on klassinen luova tuho, teknologia, joka tuhoaa vanhoja liiketoimintamalleja ja luo niiden tilalle uusia, kuin sähkö tai höyry. Työpaikkoja katoaa sankoin joukoin, mutta niiden tilalle syntyy uusia, entistä paremmin tuottaville uusille aloille. Kaikki eivät sopeudu nopeaan murrokseen, mutta jo sukupolvea myöhemmin tilanne tasaantuu.
Paluu paratiisiin: Esimerkiksi Osmo Soininvaara on esittänyt ajatuksen, että vaikka digitalisaatio korvaisikin enemmän työtä kuin luo uutta, se ei välttämättä ole niin paha asia, jos työt jaetaan uudella tavalla. Me teemme nyt vajaat 40 työtuntia viikossa. Siitä ei ole niin kauaa, kun moni teki viikossa 50-60 tuntia töitä. Tämä työajan lyheneminen yhtä aikaa elintason ja hyvinvointipalveluiden paranemisen kanssa on ollut mahdollista nimenomaan teknologian mahdollistaman tuottavuuden nousun ansiosta. Entä jos pystyisimme robottien ja tekoälyjen avulla turvaamaan hyvinvointimme ja kohtuullisen talouskasvun vain 20 työtunnilla viikossa?
Luokkayhteiskunta: Digitalisaation kriitikot pelkäävät, että robotit ja tekoälyt vain tuhoavat työpaikkoja, mutta eivät luo uusia niiden tilalle. Työstä ja hyvinvoinnista tulee robotteja ja tekoälyjä käyttävän eliitin etuoikeus. Talous kasvaa, tuottavuus nousee, mutta sen hedelmät eivät leviä koko yhteiskuntaan.
Todennäköisesti tulevaisuus on kuitenkin yllättävä ja erilainen. Niin rajusta ja nopeasti murroksesta on kyse. Lopputulos ja Suomen, Euroopan ja Maailman kohtalo riippuu niistä päätöksistä, jotka nyt tehdään.
Henkilökohtaisesti olen tekno-optimisti. Ilman robottien ja tekoälyjen mahdollistamaa tuottavuusloikkaa me emme voi mitenkään selvitä väestön ikääntymisestä ja globaalista kilpailusta tinkimättä hyvinvoinnistamme. Sillä tiellä on kuitenkin monta kiveä ja kantoa, eikä lainkaan kaiteita.