Sote- ja kuntauudistukset ovat syöneet Suomesta poliittisen hapen. Julkiseen keskusteluun ei ole muita isoja hallintouudistuksia mahtunut. Harva huomasi esimerkiksi Valtioneuvoston Tutkimus- ja innovaationeuvoston viime marraskuussa julkaisemaa politiikkalinjausta Uudistava Suomi: tutkimus- ja innovaatiopolitiikan suunta 2015–2020, vaikka siinä esitetään radikaaleja muutoksia Suomen korkeakoulu- ja innovaatiojärjestelmään Itseltänikin olisi politiikkalinjaus jäänyt huomaamatta, jos Helsingin Sanomat ei olisi kiinnittänyt siihen huomiota.

Kyse ei todellakaan ole mistä tahansa paperista, sillä Tutkimus- ja innovaationeuvoston jäseninä on mm. seitsemän ministeriä, puheenjohtajana pääministeri, ja neuvoston tehtävänä on asetuksen 1043/2008 mukaan:

 seurata tieteen, teknologian ja innovaatiotoiminnan kotimaista ja kansainvälistä kehitystä arvioida toimialansa tilaa ja kehitystä;käsitellä keskeiset tiede-, teknologia- ja innovaatiopolitiikan ja niiden edellyttämien henkisten voimavarojen kehittämiseen liittyvät kysymykset ja valmistella valtioneuvostolle näitä koskevia ehdotuksia ja suunnitelmia;käsitellä valmistavasti valtioneuvostoa varten julkisen tutkimus- ja innovaatiorahoituksen kehittämiseen ja suuntaamiseen liittyviä asioita;yhteensovittaa valtioneuvoston toimintaa tiede-, teknologia- ja innovaatiopolitiikan alalla; sekäsuorittaa muut valtioneuvoston sille osoittamat tehtävät. Koulutuspolitiikan valmistelijoiden on mahdotonta sivuuttaa neuvoston politiikkalinjauksia. Ne on tarkoitettu ohjaamaan lainsäädännön ja valtion talousarvion valmistelua. Tai sitten kevään vaalien jälkeen nimettävän hallituksen on erikseen irtisanouduttava linjauksista. Toivottavasti.

Jos linjaukset toteutettaisiin, se tarkoittaisi muun muassa

lukukausimaksujen käyttöönottoa (näin vahvistettaisiin korkeakoulujen riskinottokykyä ja kokeiluja uusien kasvualojen luomiseksi ja tukemiseksi)yliopistotutkijoiden määrän vähentämistä (muuten yliopiston valtionrahoitusta leikattaisiin)oppiaineiden keskittämistä (kokonaisista koulutus- ja tutkimusaloista luopumalla)duaalimallin purkamista (tätä tosin vasta kokeiltaisiin yhdistämällä yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen hallintoa, palveluja ja opetusta – mitä omaa jää sen jälkeen jäljelle, on toinen kysymys). Entisenä tutkijana etenkin tuo innovaatiotoiminnan kehittäminen tutkijoiden määrää vähentämällä ihan hieman ihmetyttää. Linjauksissa todetaan lisäksi, ettei yliopistotutkimukseen kannata investoida, koska tutkijakunta on niin suuri.

Aluksi neuvoston ajattelua pystyy vielä seuraamaan: ” Korkeakoulujen t&k-menot ovat kansainvälisessä vertailussa suhteellisen suuret, mutta voimavarat ovat korkeakouluverkoston laajuuden ja hajanaisuuden vuoksi tehottomassa käytössä. Korkeakoulujen t&k-menojen bkt-osuus oli v. 2012 OECD:n 4. korkein (0,77%), mutta tutkijaa kohti menot olivat vasta 18. korkeimmat.”

Eli suomalaiset tutkijat saavat siis pienempää palkkaa kuin muissa maissa, tai korkeakoulujen hallinto on Suomessa muita maita raskaampi.

Mutta miten tästä päästään johtopäätökseen: ”Suurikaan julkinen lisäpanostus ei muuttaisi asetelmaa tutkijakunnan koosta johtuen.” saati esittämään tutkijoiden määrän vähentämistä. Eikö neuvostolle tullut mieleen, että ongelman taustalla voi olla myös se, että meidän korkeakoulujemme tutkijoiden ajasta suuri osa kuluu loistoimintaan kuten hallintoon, hakemuksiin ja raportointiin tutkimuksen asemesta?

Linjauksissa painotetaan teknologiaa, vaikka se on vain väline. Suuri osa nykyisistä ongelmista johtuu pikemmin johtamisosaamisen, projektiosaamisen ja tiedonhallintaosaamisen kuin teknologiaosaamisen puutteista. Esimerkkeinä surullisenkuuluisat julkisen sektorin ict-hankkeet, joissa tilataan tietotekniikkaa eikä toimintamallien ja hallintorakenteiden kehittämistä. Uusien teknologioiden rinnalle tarvitaan myös sosiaalisia ja hallinnollisia innovaatioita!

Linjaukset ovat muutenkin hämmentävää luettavaa, esitetyt toimenpiteet ristiriitaisia. Korkeakoulujen halutaan sekä karsivan rönsyjä ja keskittyvän että kokeileva uusia aloja ja ottavan riskejä. Start up –yrityksiä halutaan lisää, mutta niistä halutaan ”karsia yritykset ja aihiot, jotka eivät läpäise markkinatestiä”.

Huokaus, koko start up –ajattelu on ollut neuvostolle selvästi täysin vieras. Suurimman osan niistä kuuluukin epäonnistua, koska vain niin jokin niistä luo jotain todella uutta. Kokeileminen ja epäonnistuminen ovat olennainen osa innovaatiojärjestelmää! 

Entä tulevaisuuden osaamistarpeita käsittelevä luku? Se keskittyy toimenpiteisiin, joilla yliopistot saadaan rekrytoimaan opiskelijoita ja tutkijoita ulkomailta. Ihan hyvä tavoite, mutta riittääkö se yksin vastaamaan Suomen tulevaisuuden osaamistarpeisiin?  Etenkin kun suomalaisten opiskelijoiden ja tutkijoiden ulkomaille kannustaminen sivuutetaan, vaikka se olisi suomalaiselle tutkimukselle ja innovaatiotoiminnalle vähintään yhtä tärkeää kuin ulkomaalaisten houkutteleminen Suomen yliopistoihin opiskelemaan ja tutkimaan.

Ja mitä ovat ”yksityisten hallinnoimat rahastot”, joihin aloittavien yritysten julkinen rahoitus aiotaan pääosin kohdentaa?

Tutkimustoimintaa käsittelevässä luvussa painotetaan otsikkoa myöten vaikuttavuutta, soveltamista, kaupallistamista, innovaatioita. Sen sijaan kaiken soveltamisen taustalla oleva perustutkimus sivuutetaan kokonaan.

Viimeistään politiikkalinjauksen luettelo ”Suomen taloudelle ja hyvinvoinnille tärkeimmistä osaamisaloista ja –sektoreista” pakottaa epäilemään, että neuvosto on vahingossa julkaissut kymmenen vuotta vanhat linjaukset:

ICT-osaaminen, eritoten mobiili- ja ohjelmointiosaaminenpuhtaat ratkaisut: energia-, ympäristö- ja materiaalitehokkaat teknologiat (cleantech), bio- ja nanoteknologiaterveys ja hyvinvointiarktinen osaaminen. Missä ovat tekoälyt, esineiden ja teollinen internet, big data, robotisaatio, julkishallinnon algoritmit, älykäs energiatekniikka, ihmisen ja koneen vuorovaikutus, ikäteknologia ja saavutettavuus, …?

Ehkä seuraavan hallituksen kannattaisi keskittyä innovoimaan omaa innovaatiopolitiikkaansa. Tällaiset neuvostot ja politiikkalinjaukset ovat niin 80-lukua.