Eduskunta on tunnetusti norsunluutorni, jonka asukit eivät hevin huomaa maailman muuttuvan ympärillään. Kansanedustajan työ on yksinkertaisesti niin kiinnostavaa, ja kalenteri niin täynnä, etteivät aika ja huomiokyky riitä.

Eduskunnan marmoripylväiden takaa ei ole nähty esimerkiksi sitä, että eduskunnan oma legitimiteetti, olemassaolon oikeutus kansalaisten silmissä, on päässyt pahasti rapautumaan. Kaikki suomalaiset eivät enää koe eduskunnan edustavan itseään perustuslain 2 § 1 momentin kuvaamalla tavalla:

”Valtiovalta Suomessa kuuluu kansalle, jota edustaa valtiopäiville kokoontunut eduskunta.”

Eduskunnan toimintaa ja kieltä ei ymmärretä, eikä eduskunnalla koeta olevan valtaa vaikuttaa ihmisten elämään. Jos ihmisiltä kysyy, minkä uutisen he muistavat eduskunnasta, se liittyy todennäköisesti vaalirahoihin, seksuaaliseen häirintään tai farkkujen väriin.

On helppo sanoa, että mielikuva on väärä ja harhaanjohtava, mutta sen jakaa suuri osa suomalaisista.

Käytännössä legitimiteetin katoaminen on ilmentynyt äänestysprosentin jatkuvana laskuna. Onneksi aivan kaikki eivät ole vielä menettäneet uskoaan vaaleissa vaikuttamiseen, sillä turhautumista on purettu myös järjestelmää sisältä päin kritisoivia Perussuomalaisia äänestämällä.

# # #

Jos eduskunta haluaa palauttaa legitimiteettinsä, sen on vahvistettava kansan ja eduskunnan yhteyttä. Ihmisten on koettava, että eduskunta oikeasti edustaa heitä, puhuu heidän kieltään, käyttää valtaa heille tärkeissä asioissa.

Aivan sokeita eduskunnassakaan ei ole oltu, perustuslakia viimeksi uudistettaessa siihen lisättiin 53 § 3 momentilla aivan uusi käsite, kansalaisaloite.:

”Vähintään viidelläkymmenellätuhannella äänioikeutetulla Suomen kansalaisella on oikeus tehdä eduskunnalle aloite lain säätämiseksi sen mukaan kuin lailla säädetään.”

Kansalaisaloitteella kansalaisille annettiin suora tie vaikuttaa eduskunnan asialistaan, mahdollisuus pakottaa eduskunta käsittelemään asioita, jotka kansalaisista merkittävä osa kokee tärkeäksi. Ensimmäisten kansalaisaloite-ehdotusten suosio ja niiden herättämä julkinen keskustelu kertoo, että Suomessa on ollut sosiaalinen tilaus suoralle vuorovaikutukselle kansalaisten ja eduskunnan välillä.

Vaan kuinkas sitten kävikään. Kun ensimmäinen 50.000 nimeä kerännyt kansalaisaloite toimitettiin eduskunnalle, huomattiin, ettei laissa kansalaisaloitteissa sanota mitään siitä, mitä eduskunnan pitäisi kansalaisaloitteille tehdä. Ja yllättävän moni eduskunnassa on sitä mieltä, että mitä vähemmän sen parempi.

Kansalaisaloitteen vähättelijät tuskin voisivat keksiä tehokkaampaa tapaa loppujenkin suomalaisten vieraannuttamiseksi eduskunnasta kuin haudata kansalaisaloitteet valiokuntiin. Se olisi isku märällä rätillä päin kansalaisaloitteiden allekirjoittajien naamaa.

Ei kansalaisaloite sitä tarkoita, että se on pakko hyväksyä, mutta 50.000 kansalaisen tahdonilmaus ansaitsee tulla käsitellyksi asianmukaisesti, ensin valiokunnassa, joka kuulee asiantuntijoita ja laatii mietinnön, ja sitten eduskunnan täysistunnossa.
On se kansalaisaloite miten ”marginaalinen tai muutoin riidanalainen” tahansa.

50.000 kansalaisen mielenilmaus ei koskaan ole marginaalinen asia, eikä eduskunta voi loputtomiin vältellä riidanalaisia kysymyksiä. Itse asiassa vireillä olevat kansalaisaloitteet osoittavat hyvin, miten paljon näitä riidanalaisia kysymyksiä Suomeen on kertynyt. Jo pelkästään tästä syystä kansalaisaloite on tervetullut lisä Suomen poliittiseen järjestelmään.

Käytännössä prosessi ei välttämättä ole näin yksinkertainen. Hyväksyttäviäkin kansalaisaloitteita voidaan joutua työstämään, jotta ne olisivat yhteensopivia muun lainsäädännön kanssa. Tehdäänkö nämä muutokset eduskunnassa valiokunnan muotoilemina ja täysistunnon hyväksyminä, vai esittääkö valiokunta täysistunnolle, että kansalaisaloite toimitetaan hallitukselle eduskunnan toimeksiantona?

Kukaan ei tiedä.

Vielä.